Tänään oltiin Karjaan näyttelyssä ja saatiin paljon aikaan. Rölli ekan sinisen nauhansa ja kunnian olla tuomarin talutuksessa. Oikein tarkka tuomari olíkin ja todella hienojen arvostelujen lopuksi hän paljasti, että koiran vasen takajalka onkin vinkallaan. No, kun en ymmärtänyt eikä kukaan ennen ole moista huomannut, hän esitti Röllin eestaas, jotta huomaisin. En kyllä huomannut enkä tiedä huomasiko kukaan muukaan. Nyt muistan että valokuvissa Röllin isä Onnin jompikumpi takanen kääntyi sisäänpäin. Mutta en muista, että niissä parissakymmenessä näyttelyssä, johon Onnin sponsasimme, kukaan olisi koskaan arvostelussa tätä asiaa nostanut merkittäväksi. Täytyy ryhtyä katselemaan nyt tarkasti tai unohtaa koko juttu.

Mutta olihan se hienoa nähdä Rölli tyylikkään tuomarin kanssa tyylikkäästi ravaamassa. Siitä jo maksais  vähän ylimääräistä. Jullen arvostelut oli myös hyvät ja myös Rollen, jonka sain esittää. Jullen nenä eli nosparti on näköjään parempi kuin näiden toisten punaisten herrojen . Siitä tykkään, että kaikki kolme poikaa olivat pöydällä kuin pienet piirongit, tuomari saa ryhtyä availemaan laatikoita ja penkomaan mitä sisältä löytyy. Täyttä luottamusta ihmisiinhän se merkitsee, ja luottamusta koiraan, sillä  taluttajan ei  tarvitse miettiä pysyykö koira pöydällä ja miten se suhtautuu tuomariin. Venkoilijoita näkee ihan tarpeeksi ja joskus kyllä ihmettelee kun valioluokan koiriltakin saattaa puuttua siistit ja rauhalliset  pöytätavat.

Shown ehdoton huippu oli se, kun annoimme Maijalle ja Viiville heti alusta alkaen luettelon ja lähtiessämme terapiakeikalle uroskehän jälkeen, sanoimme että Viivin kuuluu se saada, se on historiaa,sillä Viivi voittaa. Ennuste meni OIKEIN!!  Harmi vaan ettemme olleet paikalle, jotta olisimme nähneet Maijan lentävän kevyin askelin kehästä. Hänen uskomaton riemuloikkansa silloin kun Viivi sai ekan ERIN ei unohdu  koskaan. Se on vilpittömintä riemua mitä tämän rodun kehässä olen nähnyt.

Me jatkoimme siis terapiakeikalle Karjaalla vanhan rouvan luokse, joka aikanaan halusi ostaa Bonzon. Hän  ensin pettyi kun sanoin, että pidän pojan itse. Mutta sitten hän tuli toisiin aatoksiin, ettei otakaan enää koiraa, vaikka jöötti oli hänen unelmansa. Se oli syksyllä 1992. Teimme sopimuksen, että hän saa milloin vaan tulla katsomaan Bonzoa ja muita koiriani. Hän tuli kesäisin Paksaloon ja hän tuli aina Karjaan näyttelyihin. Vuodet ovat vierineet ja yhä hänellä on "omat jöötit". Kun hän ei jaksa enää näyttelypaikalle, me käymme visiitillä. Viime kesänä isoveli ja tänä kesänä isoveli ja pikkuveli.

Bonzo oli taas läsnä, molempien poikien isoisä.  Pieni vaiva meille, rouvalle suuri ilo. Hyvää mieltä voi saada aikaan olemalla vaan olemassa ja tulemalla kainaloon.