Oli luvattu jo kauan sitten eikä peruta mitä luvataan. Karkkilan seurakunnan keskiviikkokerhon salillinen odotti innolla Olledolledoffin vierailua, kun diakonissa oli kertonut että vierailijan puhetta havainnollistaa ainakin yksi koira. Juttelin ja juttelimme koirista terapiatöissä ja kyllä sinne hevosetkin pääsivät, kun menneisyydessä terveyskeskus toi potilaita pihaan Paksalossa ja Misty hengitti vanhan papan poskelle kaikkien hänen elämänsä hevosten terveiset. Ja vanhan papan käsi nousi silittämään hevosen poskea, vaikka halvaus oli vienyt voiman. Lämmin muisto toi voimaa.

Nyt oli paras jättää Rölli kotiin mamman seuraksi, Jännää  olisi harmittanut liikaa, jos olisi molemmat pojat päässeet ja terapiataidoistaan ylpeä mamma olisi jäänyt kotiäidiksi pentuja hoitamaan. Jullelle keikka oli mieleen. Ihmisiä oli paljon ja lisää tuli, ovet ovat vielä auki kadulle, joten kiltti rouva pitää hihnasta kiinni kun paikallislehti haastattelee omaa ihmistä. Kun yleisö oli paikalla ja ulko-ovet kiinni, Julle pääsi valjaistaan ja teki tuttavuutta ja ystävyyttä monen monen pöydällisen kanssa. Välillä piti käydä katsomassa ikkunasta ulos suuren salin molemmilta reunoilta ja taas pussata jonkun kättä ja hymyillä täydellä suulla. Hammashoitosiili oli mukana, mutta sitä ei ehditty hoitaa, kuljetettiin vaan paikasta toiseen ja annettiin ihmisten ihmetellä mikä se on.

Kerrottiin isoisoäiti Lillille jo pentuna  sattunut hauska juttu, kun toinen vanha pappa Paksalon pihassa pennun nenän tuhistessa poskellaan, ryhtyi lausumaan lorua venäjänkielellä. Hoitajat eivät ollenkaan tienneet, että hänen lapsuutensa kieli oli venäjä ja pennun kohtaaminen toi hyvät muistot ja oman kielen pintaan. Amandan ystäväkoiratyöt muistetaan hyvin ja Amandan suururakka Kennelliiton miinakoirankampanjan aloittajana ja talkootyöläisenä oli ainutkertaista. Vitsikkäintä siinä oli ehkä Kymppitonnin hyväntekeväisyyspotin saaminen miinakoirakeräykseen Amandan tuomalla tuurilla. Ja Väisäsen Riitta sanoikin ohjelman loppuessa ja tuloksen selvitessä: Amanda voitti!

Komein Amandan suorituksista oli kumminkin päästä sairaalapetillä vanhan rouvan jalkopäähän kellimään! Lääkärin tullessa huoneeseen hän ystävällisesti kysyi: Mikäs projekti täällä on meneillään. Ja siihen vastasi rouva ilosiesti hymyillen: Käytän vaan kerrankin koko petiä. Rouvan jalat oli amputoitu ja jalkopää näinollen käyttämättä. Amandan naamasta paistoi suuri nautinto. Valkoisilla lakanoilla loikoiluun hän oli hyvin oppinut, vaikka kotona valitsi ensimmäiseksi tyynykseen keltaisen kun pääsi itse valitsemaan.

Oli siinä meillä ainutkertainen  maailmanmatkaaja, syntyi Ruotsissa pentueen pienimpänä, mutta saikin opas-, huume- ja homekoiraksi päätyneiden pentuesisarusten joukossa vaarallisimman ammatin toimiessaan miinakoirana Sarajevossa. Kuinka nyt sopiikin hyvin muistella Amandaa, kun kohta on nimipäivätkin. Tapsimme Sarajevossa YK:n miinanraivausyksikössä 4.10. 1998 ja sain kuulla, että Amanda odotti lopetuspiikkiä sydämen vajaatoiminnan vuoksi. Nenä oli kulunut puhki nahattomaksi jatkuvasta maaston nuuhkimisesta mutta ilme oli kirkas ja haukku vaativa: Ota mukaan. Kaikki järjestyi ystävien avulla YK:ssa ja Finnairilla. Ja jo Amandan päivänä 26.10. tämä 7-vuotias labrador hurmasi kunnon kylvyn ja desinfioinnin saatuaan Pakkasen Leenan ja Nybergin Arton aamuteeveessä. Ja sai monet ihmiset taas tajuamaan, miten monella tavalla koira voi ihmiskunta auttaa. Amanda eli kanssamme toiset 7 vuotta, ihan kelpo koiranelämän.Hyvin pian röpelöinen nenä muuttui mustaksi, kaulan lihaksisto vapautui nenämaassakulkemisen jännitteistä ja Amandan olisi voinut viedä näyttelykehäänkin niissä suurissa showssa, joissa olimme kunniavieraina. Mutta olisi ollut loukkaus työkoiran kunnialle lähteä kehään keekoilemaan. Sen päätimme jo heti Amandan tullessa. Eikä tämä daami oikein pitänyt omanrotuisista eikä sakemanneista eikä monenvärisistä eikä kovin suurista koirista. Jöötteihin tutustuminen kävi leppoisasti, kun vielä Batman sattui lomalle lapsuuskotiin Amandan pienen karanteenin jälkeen. Bädillä oli nimittäin häntä, Lilli, Cowboy ja Bonzo olivat koirapuheessa puutteellisia, ei ollut häntää mitä heiluttaa. Ajatella, siitäkin on jo 9 vuotta , kun meille tuli labu . Ja siitä on pian 3 vuotta kun meiltä labu lähti, ihan pian Cowboyn lähdön jälkeen. Rölli jatkaa punaisen töpöpojan jööttilinjaa,  labu Amandasta jäi vahvat muistot. Hurtta-sponsorin nututkin kierrätettiin jo avustajakoirakoululle, mutta Pedigree-sponsorin aurinkoinen peitto on taas pentukammarissa käytössä, Amanda on siis kanssamme tämänkin vuoden  nimipäivänään.Peitto pilkahtaa iltakuvassa, jossa lapset leluineen aikovat nukahtaa, mutta ainoa häntätyttömme on vielä vedossa. Syynä varmaan se, että hänen laulussaan pikkuiset peikot piilossa pysyy kirkkaalla päivänvalolla. Tilitalitittan siis virkistyy illalla ja kun ei saa Hopsulaheisulaa mukaan leikkiin, ryhtyy raiveltamaan pikkusiiliä, jonka nenästä ja jaloista saa kivan otteen.

Lasten elämä on jo melkoista tivolia, pomppulinnaa ja karusellia. Tehtiin matosta tunneli, mutta Jipi halusi yhä uudelleen mennä sen yli ja se lysähti myttyyn, nyt se on parveke, josta poika valvoo maisemaa. Leluja otetaan välillä pois ja laitetaan takaisin vuorotellen , soivan nallen vatsan päällä lukee God Bless Baby. Ihan varmasti koirien jumala omiaan varjelee. Kyllä Karkkilassakin laulettiin tervetulleelle koiravieraalle lähtiäisiksi  lastenvirsi Mä silmät luon ylös taivaaseen. Ja ulosmenoon puettuna Julle kuunteli sen flyygelin alla. Ehkä siellä ääni vähiten häiritsee korvaa. Tänään kun vasta viikon puuhia päivitellään, onkin mamman synttäri. Kaunis äitikoiramme täyttää SEITSEMÄN VUOTTA, ennenvanhaan se oli veteraanin ikä, ei nyt enää. Niinkuin rodulle ominaista on, Jännä on nuorekas, puuhakas ja reipas aikuinen narttu, kolmen pentueen erinomainen äiti ja  yhden lapsukaisen isoäiti.

 ONNEA JÄNNÄ! Isojen poikien kanssa pihalla treenipöydällä hämärän jo hiipiessä maisemaan kuunnellaan kuuluuko kylätieltä kummastakaan suunnasta iltalenkkikavereiden ääniä.

Pikkuiset uinuvat  pentukammarissa tyytyväisinä esiteltyään kesänaapureille uudet ja vanhat temppunsa ja ohjelmansa. Painia murinalla, lelujen retuuttamista, ihmisen jalkojen yli kiipeämistä, kunnon pikaravia ja äkkipysähdyksiä, silmiin killittämistä ihan  liian viekkaan näköisesti, oman kuvan tarkkailua peilistä ja toisen tuuppaamista vesikupin luona aika lähelle reunaa. Kuppi on niin pieni, ei siihen kukaan voi muuta kuin kastaa tassut, mutta sittenkin, juonikkaita aatoksia on huomattu. Neljä viikkoa kasvamista takana ja koko elämä edessä, huimaavaa ajatellakin.