Saimme tämän osanottoviestin ystävältä, joka tietää miten lähestytään koirasurua.

                                Ja, hyvä valtiaani,

                             jos jumala niin haluaa ja terveyteni minut jättää,

                               älä hylkää minua vaan pidä minua sylissäsi,

                              hyväile lempeillä käsilläsi väsynyttä palvelijaasi

                                ja laita minut armeliaaseen ikuiseen lepoon.

                                           Ja minä lähden luottaen,

                                  -tietäen viimeiseen hengenvetooni saakka-

                            kohtaloni olleen aina turvallinen sinun vallassasi.

 

Ensimmäisen pentueeni esikoinen Umanoma Pappa 18.5. 1991 --12.10.2007

lähti Mamin luo ja mahtoiko painaa posken maahan niinkuin kymmenet ja sadat kerrat koiraäidin ja ihmisäidin tavatessaan maan päällä. Laitoimme postiin kuopuspentueen kirjeen kennelliitolle samana päivänä ja toivomme uusille lapsille hartaasti pitkäniän geeniä ja yhtä onnellista elämää kuin Papalla oli. Pappa lepää nyt Mamin ja Piikalikan vieressä ja huomenna piilotamme nurmikkoon 125 sipulia nousemaan kukkina ensi keväänä.

Kukaan ei voi tietää kuinka monella ihmisellä onkaan tämän rodun koira juuri Papan vuoksi. Pappa peri isoisältään Vikingiltä PR--homman ja teki rodulle suurta palvelusta koko elämänsä ajan. Näyttelyihin Pappa ehti vain kuusi kertaa, Leif -Herman Wilberg antoi sertin juniorille 1992 ja Marianne Baden ihastui veteraaniin 2003. Se varasertti ei harmittanut, sillä sertin sai velipuolen poika Rolle, Papan uusimpien sukulaislasten isi.

Kun  Pappa matkusti isäntänsä kanssa 1991 Tanskaan töihin, piti saada tatuointi ja samalla katsottiin 10-vuotiaan silmät ja lonkat. Silmät kirkkaat ja lonkat A/A. Sisältä ja päältä hieno koira! Ja sielu, se koiran tärkein ulottuvuus, aina läsnä. Vielä kuoleman jälkeenkin.