Keskiviikkona olin menossa jättämään jäähyväisiä ystävälleni Syöpäklinikalle. Lähdöt ovat murheellisia, vaikka tauti olisi jo liian pitkään aiheuttanut ylivoimaisia tuskia.

Hetken ilon toi matkantekoon taksia odotellessa oman rodun töpöpoika Gösta, joka oli mummun luona kaupunkikylässä ja osasi hienosti ylittää kadun valojen vaihduttua.Miten tämä pieni koira sattui juuri sillä hetkellä siihen paikkaa, jos ylitin katua. Pysähdyin hetkeksi puhumaan, kehuin koiran päivässä niinkuin kuuluu. Taksi tuli, lähetin terveisiä koiran kotiin.

 Edellisen illan etsin kiireellä kuvaa, jossa Merliini istuu vakavana ystäväni vieressä hänen Riihitien asunnossaan. Oltiin  menossa HauMaun lääkärille näyttämään otsaan ilmestynyttä pattia kesällä 2005 ja pieni koira sai samalla reissulla ryhtyä lohtukoiraksi nuoruudenystävälleni. Merliinin otsaa puristeltiin ja määrättiin antibiootit. Haava ei mennyt umpeen, joten lopulta leikattiin iho auki ja löytyi kasvinosa. Todennäköisesti juhannusleikeistä Niskalan metsikkölaitumella Onnin ja Tiukun ja Viivin ja oman perheen kanssa oli jäänyt ällistyttävä muisto. Kun hevosia ei enää ollut syömässä ohdakkeita pehmeinä versoina, ne olivat kasvaneet ihmisen  korkuisiksi ja tyven piikit olivat vahvoja ja vaarallisia. Semmoinen  piikki oli sujahtanut luuhun asti.  Kaikilla HauMau retkillä Merliini moikkasi Terin . Koira parani hyvin, mutta ystäväni tauti uusiutui. Ohutta ihoa ja bakteerivaaroja ajatellen koiran visiitit loppuivat, mutta Merliinin puuhista puhuttiin aina kun tavattiin kasvotusten tai soitellen.

Nyt otin mukaan Titan perheen Inkan muovaileman punaisen töpöjöötin. Sain tavata ystäväni viimeisen kerran ja pieni koirahahmo jäi hänen pöydälleen valvomaan viimeisiä hetkiä.

Kiitos koirille elämässäni, ne  ovat kaikessa mukana. Aina. Miten se Göstakin juuri siinä kohdassa osasi tulla lohduttamaan.